Hiljaisuuden metsän salainen valo
Järven rannalla, missä mieli oppii kuuntelemaan
Kaukana Pohjois-Karjalan metsien keskellä, siellä missä sumu nousi järveltä kuin vanhan tietäjän hengitys, sijaitsi pieni kylä nimeltä Koivula. Kylässä ei ollut mitään erityisen ihmeellistä, ellei ihmeeksi laskettu sitä, että ihmiset olivat jatkuvasti hieman väsyneitä.
He kiirehtivät kaikkialle. He valittivat säästä kesällä ja talvella. He joivat kahvia kuin yrittäisivät täyttää sillä jonkin näkymättömän aukon sydämessään. Ja vaikka kylän ympärillä oli loputtomasti hiljaisuutta, kukaan ei oikeastaan koskaan pysähtynyt kuuntelemaan sitä.
Paitsi eräs mies nimeltä Eero.
Eero oli entinen puuseppä, joka oli alkanut viettää pitkiä aikoja järven rannalla tekemättä oikeastaan mitään. Tämä huolestutti kyläläisiä enemmän kuin heidän omat stressiperäiset unettomuutensa.
“Ei ihminen voi vain istua,” sanoi kyläkaupan Helena pudistellen päätään. “Kyllä siinä ajatukset homehtuvat.”
Mutta Eeron ajatukset eivät homehtuneet. Ne hiljenivät.
Ja siinä oli suuri ero.
Kun maailma ei ollutkaan rikki
Eräänä marraskuisena aamuna kylään saapui nuori nainen nimeltä Aino. Hän oli muuttanut Helsingistä paetakseen loppuunpalamista, jota hänen lääkärinsä kutsui “pitkittyneeksi stressireaktioksi” ja hänen isoäitinsä “sielun ylityöllistämiseksi”.
Aino vuokrasi vanhan punaisen mökin metsän reunalta. Ensimmäisen viikon aikana hän yritti tehdä kaikkea oikein.
Hän osti villasukat.
Hän alkoi juoda kuusenkerkkäteetä.
Hän latasi kolme meditaatiosovellusta.
Hän jopa osti kirjan nimeltä Seitsemän askelta täydelliseen sisäiseen rauhaan, mikä oli jo itsessään hieman aggressiivinen nimi rauhasta kertovalle kirjalle.
Mutta mitä enemmän hän yritti rauhoittua, sitä levottomammaksi hän tuli.
Eräänä iltana hän tapasi Eeron järven rannalla.
“Mitä sinä oikein teet täällä joka päivä?” Aino kysyi.
Eero katsoi järveä pitkään ennen kuin vastasi.
“Opettelen olemaan sotimatta itseäni vastaan.”
Aino naurahti hieman.
“Ja auttaako se?”
“Parempi kysymys,” Eero sanoi, “on miksi ihmiset kuvittelevat voivansa vihata itsensä kohti rauhaa.”
Tuuli liikahti kuusissa.
Jokin Ainon sisällä pysähtyi hetkeksi.
Hiljaisuuden tiede ei ollut mystiikkaa vaan muistamista
Seuraavien viikkojen aikana Aino alkoi tavata Eeroa säännöllisesti. Mutta Eero ei opettanut mitään tavallisella tavalla.
Hän ei puhunut paljon chakroista.
Hän ei yrittänyt “korjata” Ainoa.
Hän ei edes käyttänyt sanaa “valaistuminen”, mikä oli Ainon mielestä virkistävää.
Sen sijaan Eero puhui huomiosta.
“Sinun mielesi,” hän sanoi kerran pilkkoessaan halkoja, “on vähän kuin järvi myrskyn aikana. Ja sitten ihminen yrittää nähdä oman heijastuksensa siitä vedestä.”
“Kuulostaa aika toivottomalta.”
“Ei lainkaan. Vesi osaa kyllä rauhoittua itse. Ongelma on, että ihmiset tökkivät sitä koko ajan kepillä.”
Aino huomasi vähitellen jotakin kummallista.
Kun hän istui hiljaa ilman jatkuvaa yritystä tulla paremmaksi ihmiseksi, hänen sisällään alkoi avautua tila, joka tuntui yhtä aikaa vieraalta ja hyvin tutulta.
Vedantassa tätä kutsuttaisiin ehkä todistavaksi tietoisuudeksi.
Mutta Eero kutsui sitä vain “kodiksi”.
Metsä ei yrittänyt olla mänty
Talven syventyessä kyläläiset alkoivat huomata muutoksen Ainoissa.
Hän ei ollut muuttunut yltiöonnelliseksi tai mystiseksi.
Hän vain vaikutti… kevyemmältä.
Hän ei enää puhunut jatkuvasti siitä, mitä häneltä puuttui.
Hän ei vertaillut itseään muihin.
Ja kaikkein epäilyttävintä oli se, että hän alkoi nauraa enemmän.
Eräänä päivänä Aino kysyi Eerolta:
“Miten ihminen löytää oman potentiaalinsa?”
Eero nosti katseensa lumisesta metsästä.
“Oletko koskaan nähnyt mäntyä, joka yrittää olla koivu?”
“No en.”
“Juuri siksi metsä voi hyvin.”
Aino jäi miettimään sitä pitkäksi aikaa.
Ihmiset käyttivät valtavasti energiaa yrittäessään olla jotakin muuta kuin mitä olivat. He kilpailivat, esittivät, kiirehtivät ja väsyttivät itsensä tavoitellen elämää, jota eivät edes oikeasti halunneet.
Heidän potentiaalinsa ei jäänyt piiloon siksi, ettei sitä ollut.
Se jäi piiloon melun alle.
Miten runsaus oikeastaan syntyy
Keväällä kylään tuli markkinapäivä. Torilla myytiin kalakukkoa, villalankaa ja tarpeettoman vakavia luomuhilloja.
Aino huomasi vanhan ongelmansa palaavan. Hän alkoi vertailla itseään muihin ihmisiin.
Tuolla oli menestyvä yrittäjä.
Tuolla täydellinen perhe.
Tuolla nainen, joka näytti siltä kuin olisi meditoinut jo kohdussa.
Aino huokaisi.
Eero, joka oli ilmestynyt paikalle jostakin kuin vanha metsänhenki, ojensi hänelle munkin.
“Kiitos,” Aino sanoi.
“Sinä katsot taas maailmaa puutteen kautta.”
“Mistä tiedät?”
“Kasvosi näyttävät siltä kuin yrittäisit maksaa laskua, jota kukaan ei ole lähettänyt.”
Aino nauroi.
Sitten Eero vakavoitui hieman.
“Runsaus ei tarkoita sitä, että omistat enemmän. Se tarkoittaa, ettet jatkuvasti koe olevasi vähemmän.”
Torin äänet jatkuivat heidän ympärillään.
Jokin siinä ajatuksessa tuntui yksinkertaiselta ja mullistavalta samaan aikaan.
Ei-duaalisuus kahvikupin äärellä
Kesällä Aino alkoi auttaa kyläkoululla lapsia kirjoittamaan tarinoita.
Eräs poika kysyi häneltä:
“Mikä on tärkein asia elämässä?”
Aino jäi hiljaiseksi.
Aikaisemmin hän olisi vastannut jotain monimutkaista.
Nyt hän sanoi:
“Ehkä oppia näkemään, ettei ole niin erillinen kuin luulee.”
Poika kurtisti kulmiaan.
“Niin kuin metsä?”
“Niin kuin metsä,” Aino sanoi hymyillen.
Advaita Vedanta opettaa, että erillisyys on suurelta osin mielen rakentama harha. Että elämä ei ole irrallisten asioiden taistelukenttä vaan yksi jatkuva tietoisuuden virta.
Mutta Koivulassa tätä ei selitetty filosofisilla termeillä.
Se näkyi siinä, miten ihmiset alkoivat tervehtiä toisiaan aidommin.
Siinä, miten joku toi halkoja naapurin portaille pyytämättä.
Siinä, miten ihmiset oppivat kuuntelemaan ilman että odottivat omaa vuoroaan puhua.
Mystiikka ei ollut pakoa elämästä.
Se oli tapa nähdä elämä kirkkaammin.
Hiljaisuuden salainen runsaus
Eräänä elokuisena iltana Aino istui jälleen järven rannalla Eeron kanssa.
Aurinko laski hitaasti veden taakse.
“Luulin ennen,” Aino sanoi hiljaa, “että minun täytyy korjata itseni tullakseni onnelliseksi.”
Eero nyökkäsi.
“Niin luulee moni.”
“Mutta nyt tuntuu enemmän siltä, että minun täytyy vain lakata taistelemasta itseäni vastaan.”
Eero hymyili.
“Siinäpä koko hiljaisuuden tiede hyvin tiivistettynä.”
He istuivat pitkään puhumatta.
Ja ensimmäistä kertaa elämässään Aino ymmärsi jotakin olennaista:
Ihmisen ei tarvitse vihata nykyistä itseään kasvaakseen.
Tietoisuus ei avaudu pakottamalla.
Sisäinen rauha ei synny sodasta.
Ja ehkä kaikkein tärkeimpänä — elämä ei ollut koskaan pyytänyt häntä olemaan täydellinen.
Vain läsnä.
Järvi oli täysin tyyni.
Sellaisena se heijasti kaiken kirkkaasti.
Please continue reading https://drlal.cyou/secret-to-understanding-inner-abundance
Please visit https://drlal.nl
